Jatuleista eli peikoista
Wanhat tiesit puhua joitaki tapauksia peikoista. Se sanoit niitten olleen mahottoman suuria, karvaiset iholtaan ja kauhistavan rumat ja hirveät. Net saatoit muuttaa haamuaan, mutta ei aivan näkymättömäksi saattaneet itseään tehdä. Ihmistä pelkäsit niin että harvoin sattui ihminen semmoista näkemään, vaan jos joskus kuultiin metsässä peikon viheltävän ja ihminen uskalsi viheltää vastaan, niin se oli paikalla hänen tykönään. Niin kerrottin eräästä lappalaisesta "Tuonga-äijästä" joka asui Kiistalasta Inaria kohti, seuraava seikka. Sillä kairalla oli peikko, joka piti vihaa ukolle. Tuonga-äijä kulki kerran metsässä keihäs kädessä, kuuli vihellyksen ja vihelsi vastaan. Silloin oli peikko tykönä ja sanoi:"sinäkö se olet Tuonga äijä?" Toinen vastasi: en, mutta kyllä mie tunnen sen. "No tiedätkö sinä Tuonga-äijän kotaa?" Tiedän kyllä. "No lähde oppaaksi, minulla olis asiaa sille." "Lähden kyllä, mutta Tuonga-äijä ei sais minua nähä, sen vuoksi pitää mennä salaa." Niin lähit. Tuonga-äijä tiesi likitienoilla seinäkallion kurun Luolikkovaarassa, ja meni lähelle sitä kallion syrjää. Siellä kurun pohjassa oli sula lähde joka pakkasella höyrys; sanoo hiljaan peikolle ja viitaa kädellään:"ka tuolta nousee savu, siellä on Tuonga-äijän kota, kurkistapa sinne."Peikko menee kallion syrjälle ja kurkistaa sinne, silloin Tuonga-äijä pisti keihäällä takaa; peikko syöksyi kallion syrjältä alas katsahti jälkiinsä ja sanoi mennessään: sinäpä se olitki Tuonga; ja niin meni kolon pohjaan kuolleeksi. Tämän peikon akka oli sitte kuultu itkevän ukkoaan Sierrumaselässä (itkemäselkä). Se on kumma asia kuin noidat ovat ovat hätyyttäneet niitä peikkoja noitakonsteillaan. Vanhat täällä kutsuit niitä lihapiruksi ja sanoit niitten olevan puoli pirua ja puoli ihmistä, mutta hyvin tyhmiä.
Tepaston kylän tienoilla oli kerran asunut yksi peikko joka oli pitänyt kanssakäymistä yhden talon emännän kanssa. Niin syntyi lapsi, mutta kun se oli karvainen ja kolo, niin vaimo ei uskaltanut sitä ihmisille näyttää, vaan antoi sen peikolle itselle hoitaa. Mutta kuin vaimon mies sai tietää sen että peikko talossa kulkee, alkoi hän vahata että sais ampua. Peikolla tuli pelko;kuin mies oli poissa kotoa, tuli peikko ja lykkäs lapsen lanta-ikkunasta sompion kanssa pirttiin (lappalainen kuljettaa lasta sompsion sisällä), ja sanoi vamolle: tuossa on Kirstiina kiipparis ja kaapparis, ja niin meni eikä enempi käynyt. Lapsi jäi äitinsä haltuun ja kasos täydeksi mieheksi ja oli niinkuin muutkin. Ihmiset on vieläki sitä sukua.Lapsena olin kerta Nilivaaran talossa; siinä kävi vieras, jota sanottiin Niku-äijäksi. Kuin vieras meni, sanoi talon mummo; se oli peikon sukua, se äijä. Ukko oliki iso kooltaan ja kolo näöltään. Mummo sen tiesi räknätä tarkalleen että mones polviko se oli itsestä peikosta, mutta mie en saata sitä muistaa.
Sanottiin kerta heinänteko-aikana kuin väki oli niityllä, yhden peikon käyneen eräässä talossa Kaukosen kylässä ja syöneen kaikki fiilipytyt tyhjäksi ja vielä muutaki ruokaa, ja sitä ei olisi arvattu peikon työksi, mutta kuin oli tarhan kantanut täyteen suuria puita juurakoineen ja oksineen, niin siitä nähtiin ettei se ole muiden työtä. Se arveltiin olevan sama jatuli, joka Tepastosta lähti.
Jatulin tarhoista ei ole täällä mitään tietoa. Lieneekö syynä se kuin täällä on maanlaatu niin kivinen ja luolikko, ettei siinä yksinkertainen ihminen käsitä jotaki pienempää, kuin on metsittynyt maa ja kasonnut vahvaa sammalta.
Wanhat pelkäsit vihellystä, net sanoivat jatulin kuulevan. Lapsetki varottiin niin lujasti ettei vahingossakaan saanut viheltää. Jos lapsi itki, niin sanottiin: " ätä itke, pikkuseni, peikko tulee" Se näkyy selvään että jatulia on ollut olemassa. Kuin pyssyt ovat tulleet käytäntöön, niin jatulit ovat kadonneet kokonaan tietämättömiin; Lieneekö net paenneet johonki ihmisiltä asumattomaan maansoppeen vaiko hävinneet kokonaan pois. Joutsiki on ollut heillä peljättävä, ja pyssyä net on kokonaan kammonneet.
By 11.09.1880 Pohjois-Suomi nro. 72 sivu 2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti