By New Jersey News
Via Fark
maanantai 30. joulukuuta 2013
sunnuntai 29. joulukuuta 2013
lauantai 28. joulukuuta 2013
perjantai 27. joulukuuta 2013
maanantai 23. joulukuuta 2013
sunnuntai 22. joulukuuta 2013
lauantai 21. joulukuuta 2013
perjantai 20. joulukuuta 2013
keskiviikko 18. joulukuuta 2013
tiistai 17. joulukuuta 2013
torstai 5. joulukuuta 2013
tiistai 3. joulukuuta 2013
torstai 28. marraskuuta 2013
maanantai 25. marraskuuta 2013
keskiviikko 6. marraskuuta 2013
Paperinen resepti olisi syytä säilyttää
Lääkärikunnan enemmistö haluaa säilyttää sähköisen e-reseptin rinnalla paperireseptin. Tästä osoituksena on kiivas nettikeskustelu lääkärifoorumeilla ja lääkärien nettiadressi, jossa on noin 2 000 allekirjoittajaa.
Tietoliikenneyhteyksien ja potilasohjelmistojen päivittäiset ongelmat ovat ehkä suurin syy vaatimukseen. Mutta syitä on muitakin. Ruotsissa kirjoitetaan hiv-potilaille paperiresepti salassapidon takaamiseksi. Näin tehdään myös paperittomille maahanmuuttajille, joilla ei ole sosiaaliturvatunnusta e-reseptiä varten. Suomen kannattaa seurata tätä käytäntöä.
Kolmas paperireseptin käyttäjäryhmä on alaikäiset e-pillerin käyttäjät, jotka haluavat ehkäisyn vanhempiensa tietämättä. Jos alaikäinen potilas haluaa estää huoltajaansa saamasta reseptitietojaan, hänen tulee valita paperiresepti, koska alaikäisen lapsen huoltajalla on oikeus saada Reseptikeskuksessa olevista lapsensa tiedoista yhteenveto apteekin kautta.
Normaalioloissahan e-resepti toimii hyvin eikä hankaloita potilaan hoitoa. Mutta sen rinnalle tulisi nopeasti saada myös web-pohjainen, jokaisen lääkärin kannettavasta tietokoneesta lähetettävä halvempi vaihtoehto. Mutta vain paperinen versio toimii kaikissa olosuhteissa.
Hannu Vierola
naistentautien ja synnytysten
erikoislääkäri, Iisalmi
tiistai 5. marraskuuta 2013
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
lauantai 2. marraskuuta 2013
Reumalääkärin vastaanotto ja kotikäynnit
Teen pääkaupunkiseudulla reumapotilaiden luo kotikäyntejä. Lisäksi pidän Espoon reumayhdistyksen tiloissa espoolaisille vastaanottoa.
Ajanvaraus puhelin: 050 3780970
tai sähköposti reumalaakari.nykanen@gmail.com
Tässä yksityiskohtaiset tiedot.
Pekka J Nykänen
Reumatologi
PL 19
02771 Espoo
Ajanvaraus puhelin: 050 3780970
tai sähköposti reumalaakari.nykanen@gmail.com
Tässä yksityiskohtaiset tiedot.
Pekka J Nykänen
Reumatologi
PL 19
02771 Espoo
torstai 31. lokakuuta 2013
maanantai 28. lokakuuta 2013
tiistai 22. lokakuuta 2013
lauantai 19. lokakuuta 2013
perjantai 18. lokakuuta 2013
E-reseptipakko tulee! Oletko valmis?
Eduskuntaan on lokakuussa menossa lakiesitys sähköisen lääkemääräyksen lain muuttamisesta. Lakia esitetään muutettavaksi siten että siirtymäkauden jälkeen kaikki lääkemääräykset tulee laatia sähköisesti. Eli käytännössä ei paperi- eikä puhelinreseptiä saisi jatkossa enää käyttää. Tilanteesta ovat varsin huolestuneita sekä monet lääkärit että potilaat, ja aiheesta. Jokainen terveydenhuollossa toimiva tietää että tietojärjestelmäkatkokset ovat arkipäivää ja pahimmillaan katkokset voivat kestää tunteja sekoittaen mm. täystyöllistetyt vastaanotot.
Nyt pakollista e-resepti järjestelmää ajetaan ainoaksi vaihtoehdoksi kuin käärmettä pyssyyn. Jos pakkolaki toteutuu, jokainen pienikin lääkäri/hammaslääkäri/eläinlääkäriasema joutuu tekemään n. 20 000 euron alkuinvestoinnin sekä maksamaan ylläpito- ym. päivityskustannuksia tuhansia euroja vuodessa. On laskettu että tämän myötä ehkä noin 300–500 pientä lääkäriasemaa joutuu lopettamaan tai sulautumaan monikansallisiin veroparatiisiketjuihin, joilla on resursseja ottaa tämä kallis järjestelmä käyttöönsä. Potilaillehan tämä kustannus lopulta vyörytetään ja meillä julkisella puolella luonnollisesti veronmaksajille. Lähes täysin monopolisoituneet isot tietofirmat kiittävät ja levittävät säkin suuta isommalle. Lain muutoksen myötä myös jo eläköityneet, mutta vielä työhaluiset seniorilääkärit ovat ilmoittaneet lopettavansa toimintansa koska luonnollisesti massiivisten investointien ja ylläpitokustannusten vuoksi mikään pienimuotoinen vastaanottotoiminta ei enää kannata. Hoidon saatavuus vähenee kun kokeneet lääkärit laittavat pillit pussiin. Lääkärit käyvät myös vanhainkodeissa, palvelukodeissa ja tekevät kotikäyntejä mm. kotisairaalan puitteissa, ja langaton nettiyhteys ei suinkaan aina pelaa.
E-reseptin myötä kaikki lääkitystiedot kerrytetään valtakunnalliseen e-reseptikeskukseen, jossa tiedot ovat helposti saatavilla maanlaajuisesti, ei pelkästään lääkäreillä, vaan myös tuhansilla apteekkityöntekijöillä ja koska me kaikki olemme vaan ihmisiä, voi hyvinkin olla että Iki-Hikiän apteekkityöntekijää saattaisi kiinnostaa suosikkilaulajan mielenterveyslääkitys. Maassamme kirjoitetaan miljoonia reseptejä vuodessa joten kiinnijääminen olisi varsin epätodennäköistä. Jo nyt psykiatreilta tulee viestiä että osa potilaista ei missään nimessä halua e-reseptiä. Mielestäni potilaan tahtoa tulisi kunnioittaa tässäkin asiassa.
Järjestelmien toimiessa e-resepti on toki näppärä ja suurin osa nykyisistä resepteistä jo sillä tehdäänkin.
On myös esitetty että väärinkäytöksiä voidaan näin ehkäistä mutta todellisuudessa ns. väärinkäyttäjien osuus on hyvin vähäinen osa lääkemääräysten kokonaismäärästä eikä todellakaan pidä antaa hännän heiluttaa koiraa. Ns. huumaavien lääkkeiden ja keskushermostoon vaikuttavien lääkkeiden osalta kontrolli on jo nyt tiukkaa ja valvonta toimii Kelan kautta.
Siksi on käsittämätöntä että ilmainen ja aina toimiva paperiresepti haluttaisiin jostain syystä kieltää kokonaan. Tietokone on hyvä renki mutta nyt, jälleen kerran, siitä ollaan tekemässä isäntää.
Vetoankin tässä nyt satakuntalaisten kansanedustajiemme maalaisjärkeen, kun lakimuutos tulee eduskuntaan, että ei puhuttaisi mistään siirtymäajasta vaan yksinkertaisesti todetaan että sähköisen reseptin rinnalla säilyy paperiresepti. Piste.
Tuija Tallila, LL
tiistai 15. lokakuuta 2013
sunnuntai 13. lokakuuta 2013
perjantai 11. lokakuuta 2013
Artctia Shipping
16. 3. 2012 Greenpeacen aktivistit nousivat kahdelle valtionyhtiön jäänmurtajalle. Jos Arctia Shipping haluaa tehdä asiasta rikosilmoituksen niin voi kai sen vieläkin tehdä.
Kun Kokoomus kritisoi vihreiden ministeri Hautalan toimia yllä mainitus tapahtuman yhteydessä nyt, kun Greenpeacen aktivisteja on uhkaamassa Venäjällä usean vuoden vankeustuomio, asettuu Kokoomus ja pääministeri Katainen tukemaan Venäjän kovaa linjaa aktivistien kohtelun kohdalla.
Moskova voi tulkita veljespuolue Kokoomuksen viestin Sini Saarelalle epäedullisesti.
Kokoomus ehkä on hermostunut oman kannatuksensa laskusta ja Vihreiden lievästä kannatuksen noususta.
Kun Kokoomus kritisoi vihreiden ministeri Hautalan toimia yllä mainitus tapahtuman yhteydessä nyt, kun Greenpeacen aktivisteja on uhkaamassa Venäjällä usean vuoden vankeustuomio, asettuu Kokoomus ja pääministeri Katainen tukemaan Venäjän kovaa linjaa aktivistien kohtelun kohdalla.
Moskova voi tulkita veljespuolue Kokoomuksen viestin Sini Saarelalle epäedullisesti.
Kokoomus ehkä on hermostunut oman kannatuksensa laskusta ja Vihreiden lievästä kannatuksen noususta.
keskiviikko 9. lokakuuta 2013
Paperiresepti on säilytettävä sähköisen reseptin ohella
Allekirjoita Sinäkin vetoomus. Tässä linkki.
tiistai 8. lokakuuta 2013
maanantai 7. lokakuuta 2013
sunnuntai 6. lokakuuta 2013
lauantai 5. lokakuuta 2013
perjantai 4. lokakuuta 2013
torstai 3. lokakuuta 2013
keskiviikko 2. lokakuuta 2013
tiistai 1. lokakuuta 2013
maanantai 30. syyskuuta 2013
Why I Am Going on Hunger Strike
NADEZHDA TOLOKONNIKOVA
On Monday, September 23, I am declaring a hunger strike. This is an extreme method, but I am absolutely convinced it is my only recourse in the current situation.
The prison wardens refuse to hear me. But I will not back down from my demands. I will not remain silent, watching in resignation as my fellow prisoners collapse under slave-like conditions. I demand that human rights be observed at the prison. I demand that the law be obeyed in this Mordovian camp. I demand we be treated like human beings, not slaves.
It has been a year since I arrived at Penal Colony No. 14 [henceforth, PC-14 — Trans.] in the Mordovian village of Partsa. As the women convicts say, “Those who haven’t done time in Mordovia haven’t done time at all.” I had heard about the Mordovian prison camps while I was still being held at Pre-Trial Detention Center No. 6 in Moscow. They have the harshest conditions, the longest workdays, and the most flagrant lawlessness. Prisoners see their fellows off to Mordovia as if they were headed to the scaffold. Until the last, they keep hoping: “Maybe they won’t send you to Mordovia after all? Maybe the danger will pass you by?” It didn’t pass me by, and in the autumn of 2012, I arrived in the prison country on the banks of the Partsa River.
My first impression of Mordovia was the words uttered by the prison’s deputy warden, Lieutenant Colonel Kupriyanov, who actually runs PC-14. “You should know that when it comes to politics, I am a Stalinist.” Colonel Kulagin, the other warden (the prison is administered in tandem) called me in for a chat my first day here in order to force me to confess my guilt. “A misfortune has befallen you. Isn’t that right? You’ve been sentenced to two years in prison. People usually change their views when bad things happen to them. If you want to be paroled as soon as possible, you have to confess your guilt. If you don’t, you won’t get parole.” I told him right away I would work only the eight hours a day stipulated by the Labor Code. “The code is the code. What really matters is making your quota. If you don’t, you work overtime. And we’ve broken stronger wills than yours here!” Colonel Kulagin replied.
My whole shift works sixteen to seventeen hours a day in the sewing workshop, from seven-thirty in the morning to twelve-thirty at night. At best, we get four hours of sleep a night. We have a day off once every month and a half. We work almost every Sunday. Prisoners “voluntarily” apply to work on weekends. In fact, there is nothing “voluntary” about it. These applications are written involuntarily on the orders of the wardens and under pressure from the inmates who help enforce their will.
No one dares to disobey (that is, not apply to go to the manufacturing zone on Sunday, meaning going to work until one in the morning). Once, a fifty-year-old woman asked to go back to the dorm zone at eight p.m. instead of twelve-thirty p.m. so she could go to bed at ten p.m. and get eight hours of sleep just once that week. She was not feeling well; she had high blood pressure. In response, a dorm unit meeting was called, where the woman was scolded, humiliated, insulted, and branded a parasite. “What, do you think you’re the only one who wants more sleep? You need to work harder, you’re strong as a horse!” When someone from the shift doesn’t come to work on doctor’s orders, they’re bullied as well. “I sewed when I had a fever of forty Centigrade, and it was fine. Who did you think was going to pick up the slack for you?”
I was welcomed to my dorm unit by a convict finishing up a nine-year sentence. “The pigs are scared to put the squeeze on you themselves. They want to have the inmates do it.” Conditions at the prison really are organized in such a way that the inmates in charge of the work shifts and dorm units are the ones tasked by the wardens with crushing the will of inmates, terrorizing them, and turning them into speechless slaves.
There is a widely implemented system of unofficial punishments for maintaining discipline and obedience. Prisoners are forced to “stay in the local until lights out,” meaning they are forbidden to go into the barracks, whether it is fall or winter. [The “local” is a fenced-off passageway between two areas in the camp — Trans.] In the second unit, where the disabled and elderly live, there was a woman who ended up getting such bad frostbite after a day in the local that her fingers and one of her feet had to be amputated. The wardens can also “shut down sanitation” (forbid prisoners to wash up or go to the toilet) and “shut down the commissary and the tearoom” (forbid prisoners to eat their own food and drink beverages). It’s both funny and frightening when a forty-year-old woman tells you, “So we’re being punished today! I wonder whether we’ll be punished tomorrow, too.” She can’t leave the sewing workshop to pee or take a piece of candy from her purse. It’s forbidden.
Dreaming only of sleep and a sip of tea, the exhausted, harassed and dirty convict becomes obedient putty in the hands of the administration, which sees us solely as a free work force. So, in June 2013, my monthly wages came to twenty-nine rubles [approx. sixty-seven euro cents]—twenty-nine rubles! Our shift sews one hundred and fifty police uniforms per day. Where does the money made from them go?
The prison has been allocated funding to buy completely new equipment a number of times. However, the administration has only had the sewing machines repainted, with the convicts doing the work. We sew on obsolete and worn-out machines. According to the Labor Code, when equipment does not comply with current industry standards, production quotas must be lowered vis-à-vis standard industry norms. But the quotas only increase, abruptly and suddenly. “If you let them see you can deliver one hundred uniforms, they’ll raise the minimum to one hundred and twenty!” say veteran machine operators. And you cannot fail to deliver, either, or else the whole unit will be punished, the entire shift. Punished, for instance, by everyone being forced to stand on the parade ground for hours. Without the right to go to the toilet. Without the right to take a sip of water.
Two weeks ago, the production quotas for all prison work shifts were arbitrarily increased by fifty units. If previously the minimum was one hundred uniforms a day, now it is one hundred and fifty. According to the Labor Code, workers must be notified of a change in the production quota no less than two months before it is goes into effect. At PC-14, we just woke up one day to find we had a new quota because the idea happened to have popped into the heads of the wardens of our “sweatshop” (that’s what the prisoners call the penal colony). The number of people in the work shift decreases (they are released or transferred), but the quota grows. As a result, those who remain have to work harder and harder. The mechanics say they don’t have the parts to repair the machinery and will not be getting them. “There are no spare parts! When will they come? What, you don’t live in Russia? How can you ask such questions?” During my first few months in the manufacturing zone, I nearly mastered the profession of mechanic, out of necessity and on my own. I would attack my machine, screwdriver in hand, desperate to fix it. Your hands are scratched and poked by needles, your blood is all over the table, but you keep on sewing. You are part of an assembly line, and you have to do your job alongside the experienced seamstresses. Meanwhile, the damned machine keeps breaking down. Because you’re the newcomer and there is a lack of good equipment in the prison, you end up with the worst equipment, the most worthless machine on the line. And now it’s broken down again, and once again you run off looking for the mechanic, who is impossible to find. You are yelled at and berated for slowing down production. There are no sewing classes at the prison, either. Newcomers are immediately plunked down in front of their machines and given their assignments.
“If you weren’t Tolokonnikova, you would have had the shit kicked out of you a long time ago,” say fellow prisoners with close ties to the wardens. It’s true: other prisoners are beaten up. For not being able to keep up. They hit them in the kidneys, in the face. Convicts themselves deliver these beatings and not a single one of them happens without the approval and knowledge of the wardens. A year ago, before I came here, a Gypsy woman was beaten to death in the third unit. (The third unit is the “pressure cooker”: prisoners whom the wardens want subjected to daily beatings are sent there.) She died in the infirmary at PC-14. The administration was able to cover up the fact she had been beaten to death: a stroke was listed as the official cause of death. In another block, new seamstresses who couldn’t keep up were undressed and forced to sew naked. No one dares complain to the wardens, because all they will do is smile and send the prisoner back to the dorm unit, where the “snitch” will be beaten on the orders of those same wardens. For the prison warden, managed hazing is a convenient method for forcing convicts to totally obey their lawless regime.
A threatening, anxious atmosphere pervades the manufacturing zone. Eternally sleep-deprived, overwhelmed by the endless race to fulfill inhumanly large quotas, the convicts are always on the verge of breaking down, screaming at each other, fighting over the smallest things. Just recently, a young woman got stabbed in the head with a pair of scissors because she didn’t turn in a pair of pants on time. Another tried to cut her own stomach open with a hacksaw. She was stopped from finishing the job.
Those who found themselves at PC-14 in 2010, the year of smoke and wildfires [throughout Russia — Trans.] said that when the fire would approach the prison walls, convicts continued to go to the manufacturing zone and fulfill their quotas. Because of the smoke you couldn’t see a person standing two meters in front of you, but, covering their faces in wet kerchiefs, they all went to work anyway. Because of the emergency conditions, prisoners weren’t taken to the cafeteria for meals. Several women told me they were so horribly hungry they started keep diaries to document the horror of what was happening to them. When the fires were finally put out, prison security diligently rooted out these diaries during searches so that nothing would be leaked to the outside world.
Sanitary conditions at the prison are calculated to make the prisoner feel like a disempowered, filthy animal. Although there are hygiene rooms in the dorm units, a “general hygiene room” has been set up for corrective and punitive purposes. This room can accommodate five people, but all eight hundred prisoners are sent there to wash up. We must not wash ourselves in the hygiene rooms in our barracks: that would be too easy. There is always a stampede in the “general hygiene room” as women with little tubs try and wash their “wet nurses” (as they are called in Mordovia) as fast as they can, clambering on top of each other. We are allowed to wash our hair once a week. However, even this bathing day gets cancelled. A pump will break or the plumbing will be stopped up. At times, my dorm unit has been unable to bathe for two or three weeks.
When the pipes are clogged, urine gushes out of the hygiene rooms and clumps of feces go flying. We’ve learned to unclog the pipes ourselves, but it doesn’t last long: they soon get stopped up again. The prison does not have a plumber’s snake for cleaning out the pipes. We get to do laundry once a week. The laundry is a small room with three faucets from which a thin trickle of cold water flows.
Convicts are always given stale bread, generously watered-down milk, exceptionally rancid millet and only rotten potatoes for the same corrective ends, apparently. This summer, sacks of slimy, black potato bulbs were bought to the prison in bulk. And they were fed to us.
One could endlessly discuss workplace and living condition violations at PC-14. However, my main grievance has to do with something else. It is that the prison administration prevents in the harshest possible way all complaints and petitions regarding conditions at PC-14 from leaving the prison. The wardens force people to remain silent, stooping to the lowest and cruelest methods to this end. All the other problems stem from this one: the increased work quotas, the sixteen-hour workday, and so on. The wardens feel they have impunity, and they boldly crack down on prisoners more and more. I couldn’t understand why everyone kept silent until I found myself facing the mountain of obstacles that crashes down on the convict who decides to speak out. Complaints simply do not leave the prison. The only chance is to complain through a lawyer or relatives. The administration, petty and vengeful, will meanwhile use all the means at its disposal for pressuring the convict so she will understand that her complaints will not make anything better for anyone, but will only make things worse. Collective punishment is employed: you complain about the lack of hot water, and they turn it off altogether.
In May 2013, my lawyer Dmitry Dinze filed a complaint about the conditions at PC-14 with the prosecutor’s office. The prison’s deputy warden, Lieutenant Colonel Kupriyanov, instantly made conditions at the camp unbearable. There was search after search, a flood of disciplinary reports on all my acquaintances, the seizure of warm clothes, and threats of seizure of warm footwear. At work, they get revenge with complicated sewing assignments, increased quotas, and fabricated defects. The forewoman of the neighboring unit, Lieutenant Colonel Kupriyanov’s right hand, openly incited prisoners to sabotage the items I was responsible for in the manufacturing zone so there would be an excuse to send me to solitary confinement for damaging “public property.” She also ordered the convicts in her unit to provoke a fight with me.
It is possible to tolerate anything as long as it affects you alone. But the method of collective correction at the prison is something else. It means that your unit, or even the entire prison, has to endure your punishment along with you. The most vile thing of all is that this includes people you’ve come to care about. One of my friends was denied parole, which she had been working towards for seven years by diligently overfulfilling quotas in the manufacturing zone. She was reprimanded for drinking tea with me. Lieutenant Colonel Kupriyanov transferred her to another unit the same day. Another close acquaintance of mine, a very cultured woman, was thrown into the pressure-cooker unit for daily beatings because she had read and discussed with me a Justice Department document entitled “Internal Regulations at Correctional Facilities.” Disciplinary reports were filed on everyone who talked to me. It hurt me that people I cared about were forced to suffer. Laughing, Lieutenant Colonel Kupriyanov said to me then, “You probably don’t have any friends left!” He explained it was all happening because of Dinze’s complaints.
Now I see I should have gone on hunger strike back in May, when I first found myself in this situation. However, seeing the tremendous pressure put on other convicts, I stopped the process of filing complaints against the prison.
Three weeks ago, on August 30, I asked Lieutenant Colonel Kupriyanov to grant the prisoners in my work shift eight hours of sleep. The idea was to decrease the workday from sixteen to twelve hours. “Fine, starting Monday, the shift can even work eight hours,” he replied. I knew this was another trap because it is physically impossible to make our increased quota in eight hours. So the work shift would lag behind and face punishment. “If they find out you were the one behind this,” the lieutenant colonel continued, “you definitely will never have it bad again, because there is no such thing as bad in the afterlife.” Kupriyanov paused. “And finally, never make requests for everyone. Make requests only for yourself. I’ve been working in the prison camps for many years, and whenever someone has come to me to request something for other people, they have always gone straight from my office to solitary confinement. You’re the first person this won’t happen to.”
Over the following weeks, life in my dorm unit and work shift was made intolerable. Convicts close to the wardens incited the unit to violence. “You’ve been punished by having tea and food, bathroom breaks, and smoking banned for a week. And now you’re always going to be punished unless you start treating the newcomers, especially Tolokonnikova, differently. Treat them like the old-timers used to treat you back in the day. Did they beat you up? Of course they did. Did they rip your mouths? They did. Fuck them up. You won’t be punished for it.”
I was repeatedly provoked to get involved in conflicts and fights, but what is the point of fighting with people who have no will of their own, who are only acting at the behest of the wardens?
The Mordovian convicts are afraid of their own shadows. They are completely intimidated. If only the other day they were well disposed toward me and begging me to do something about the sixteen-hour workday, they are afraid even to speak to me after the administration has come down hard on me.
I made the wardens a proposal for resolving the conflict. I asked that they release me from the pressure artificially manufactured by them and enacted by the prisoners they control, and that they abolish slave labor at the prison by reducing the length of the workday and decreasing the quotas to bring them into compliance with the law. But in response the pressure has only intensified. Therefore, as of September 23, I declare a hunger strike and refuse to be involved in the slave labor at the prison until the administration complies with the law and treats women convicts not like cattle banished from the legal realm for the needs of the garment industry, but like human beings.
On Monday, September 23, I am declaring a hunger strike. This is an extreme method, but I am absolutely convinced it is my only recourse in the current situation.
The prison wardens refuse to hear me. But I will not back down from my demands. I will not remain silent, watching in resignation as my fellow prisoners collapse under slave-like conditions. I demand that human rights be observed at the prison. I demand that the law be obeyed in this Mordovian camp. I demand we be treated like human beings, not slaves.
It has been a year since I arrived at Penal Colony No. 14 [henceforth, PC-14 — Trans.] in the Mordovian village of Partsa. As the women convicts say, “Those who haven’t done time in Mordovia haven’t done time at all.” I had heard about the Mordovian prison camps while I was still being held at Pre-Trial Detention Center No. 6 in Moscow. They have the harshest conditions, the longest workdays, and the most flagrant lawlessness. Prisoners see their fellows off to Mordovia as if they were headed to the scaffold. Until the last, they keep hoping: “Maybe they won’t send you to Mordovia after all? Maybe the danger will pass you by?” It didn’t pass me by, and in the autumn of 2012, I arrived in the prison country on the banks of the Partsa River.
My first impression of Mordovia was the words uttered by the prison’s deputy warden, Lieutenant Colonel Kupriyanov, who actually runs PC-14. “You should know that when it comes to politics, I am a Stalinist.” Colonel Kulagin, the other warden (the prison is administered in tandem) called me in for a chat my first day here in order to force me to confess my guilt. “A misfortune has befallen you. Isn’t that right? You’ve been sentenced to two years in prison. People usually change their views when bad things happen to them. If you want to be paroled as soon as possible, you have to confess your guilt. If you don’t, you won’t get parole.” I told him right away I would work only the eight hours a day stipulated by the Labor Code. “The code is the code. What really matters is making your quota. If you don’t, you work overtime. And we’ve broken stronger wills than yours here!” Colonel Kulagin replied.
My whole shift works sixteen to seventeen hours a day in the sewing workshop, from seven-thirty in the morning to twelve-thirty at night. At best, we get four hours of sleep a night. We have a day off once every month and a half. We work almost every Sunday. Prisoners “voluntarily” apply to work on weekends. In fact, there is nothing “voluntary” about it. These applications are written involuntarily on the orders of the wardens and under pressure from the inmates who help enforce their will.
No one dares to disobey (that is, not apply to go to the manufacturing zone on Sunday, meaning going to work until one in the morning). Once, a fifty-year-old woman asked to go back to the dorm zone at eight p.m. instead of twelve-thirty p.m. so she could go to bed at ten p.m. and get eight hours of sleep just once that week. She was not feeling well; she had high blood pressure. In response, a dorm unit meeting was called, where the woman was scolded, humiliated, insulted, and branded a parasite. “What, do you think you’re the only one who wants more sleep? You need to work harder, you’re strong as a horse!” When someone from the shift doesn’t come to work on doctor’s orders, they’re bullied as well. “I sewed when I had a fever of forty Centigrade, and it was fine. Who did you think was going to pick up the slack for you?”
I was welcomed to my dorm unit by a convict finishing up a nine-year sentence. “The pigs are scared to put the squeeze on you themselves. They want to have the inmates do it.” Conditions at the prison really are organized in such a way that the inmates in charge of the work shifts and dorm units are the ones tasked by the wardens with crushing the will of inmates, terrorizing them, and turning them into speechless slaves.
There is a widely implemented system of unofficial punishments for maintaining discipline and obedience. Prisoners are forced to “stay in the local until lights out,” meaning they are forbidden to go into the barracks, whether it is fall or winter. [The “local” is a fenced-off passageway between two areas in the camp — Trans.] In the second unit, where the disabled and elderly live, there was a woman who ended up getting such bad frostbite after a day in the local that her fingers and one of her feet had to be amputated. The wardens can also “shut down sanitation” (forbid prisoners to wash up or go to the toilet) and “shut down the commissary and the tearoom” (forbid prisoners to eat their own food and drink beverages). It’s both funny and frightening when a forty-year-old woman tells you, “So we’re being punished today! I wonder whether we’ll be punished tomorrow, too.” She can’t leave the sewing workshop to pee or take a piece of candy from her purse. It’s forbidden.
Dreaming only of sleep and a sip of tea, the exhausted, harassed and dirty convict becomes obedient putty in the hands of the administration, which sees us solely as a free work force. So, in June 2013, my monthly wages came to twenty-nine rubles [approx. sixty-seven euro cents]—twenty-nine rubles! Our shift sews one hundred and fifty police uniforms per day. Where does the money made from them go?
The prison has been allocated funding to buy completely new equipment a number of times. However, the administration has only had the sewing machines repainted, with the convicts doing the work. We sew on obsolete and worn-out machines. According to the Labor Code, when equipment does not comply with current industry standards, production quotas must be lowered vis-à-vis standard industry norms. But the quotas only increase, abruptly and suddenly. “If you let them see you can deliver one hundred uniforms, they’ll raise the minimum to one hundred and twenty!” say veteran machine operators. And you cannot fail to deliver, either, or else the whole unit will be punished, the entire shift. Punished, for instance, by everyone being forced to stand on the parade ground for hours. Without the right to go to the toilet. Without the right to take a sip of water.
Two weeks ago, the production quotas for all prison work shifts were arbitrarily increased by fifty units. If previously the minimum was one hundred uniforms a day, now it is one hundred and fifty. According to the Labor Code, workers must be notified of a change in the production quota no less than two months before it is goes into effect. At PC-14, we just woke up one day to find we had a new quota because the idea happened to have popped into the heads of the wardens of our “sweatshop” (that’s what the prisoners call the penal colony). The number of people in the work shift decreases (they are released or transferred), but the quota grows. As a result, those who remain have to work harder and harder. The mechanics say they don’t have the parts to repair the machinery and will not be getting them. “There are no spare parts! When will they come? What, you don’t live in Russia? How can you ask such questions?” During my first few months in the manufacturing zone, I nearly mastered the profession of mechanic, out of necessity and on my own. I would attack my machine, screwdriver in hand, desperate to fix it. Your hands are scratched and poked by needles, your blood is all over the table, but you keep on sewing. You are part of an assembly line, and you have to do your job alongside the experienced seamstresses. Meanwhile, the damned machine keeps breaking down. Because you’re the newcomer and there is a lack of good equipment in the prison, you end up with the worst equipment, the most worthless machine on the line. And now it’s broken down again, and once again you run off looking for the mechanic, who is impossible to find. You are yelled at and berated for slowing down production. There are no sewing classes at the prison, either. Newcomers are immediately plunked down in front of their machines and given their assignments.
“If you weren’t Tolokonnikova, you would have had the shit kicked out of you a long time ago,” say fellow prisoners with close ties to the wardens. It’s true: other prisoners are beaten up. For not being able to keep up. They hit them in the kidneys, in the face. Convicts themselves deliver these beatings and not a single one of them happens without the approval and knowledge of the wardens. A year ago, before I came here, a Gypsy woman was beaten to death in the third unit. (The third unit is the “pressure cooker”: prisoners whom the wardens want subjected to daily beatings are sent there.) She died in the infirmary at PC-14. The administration was able to cover up the fact she had been beaten to death: a stroke was listed as the official cause of death. In another block, new seamstresses who couldn’t keep up were undressed and forced to sew naked. No one dares complain to the wardens, because all they will do is smile and send the prisoner back to the dorm unit, where the “snitch” will be beaten on the orders of those same wardens. For the prison warden, managed hazing is a convenient method for forcing convicts to totally obey their lawless regime.
A threatening, anxious atmosphere pervades the manufacturing zone. Eternally sleep-deprived, overwhelmed by the endless race to fulfill inhumanly large quotas, the convicts are always on the verge of breaking down, screaming at each other, fighting over the smallest things. Just recently, a young woman got stabbed in the head with a pair of scissors because she didn’t turn in a pair of pants on time. Another tried to cut her own stomach open with a hacksaw. She was stopped from finishing the job.
Those who found themselves at PC-14 in 2010, the year of smoke and wildfires [throughout Russia — Trans.] said that when the fire would approach the prison walls, convicts continued to go to the manufacturing zone and fulfill their quotas. Because of the smoke you couldn’t see a person standing two meters in front of you, but, covering their faces in wet kerchiefs, they all went to work anyway. Because of the emergency conditions, prisoners weren’t taken to the cafeteria for meals. Several women told me they were so horribly hungry they started keep diaries to document the horror of what was happening to them. When the fires were finally put out, prison security diligently rooted out these diaries during searches so that nothing would be leaked to the outside world.
Sanitary conditions at the prison are calculated to make the prisoner feel like a disempowered, filthy animal. Although there are hygiene rooms in the dorm units, a “general hygiene room” has been set up for corrective and punitive purposes. This room can accommodate five people, but all eight hundred prisoners are sent there to wash up. We must not wash ourselves in the hygiene rooms in our barracks: that would be too easy. There is always a stampede in the “general hygiene room” as women with little tubs try and wash their “wet nurses” (as they are called in Mordovia) as fast as they can, clambering on top of each other. We are allowed to wash our hair once a week. However, even this bathing day gets cancelled. A pump will break or the plumbing will be stopped up. At times, my dorm unit has been unable to bathe for two or three weeks.
When the pipes are clogged, urine gushes out of the hygiene rooms and clumps of feces go flying. We’ve learned to unclog the pipes ourselves, but it doesn’t last long: they soon get stopped up again. The prison does not have a plumber’s snake for cleaning out the pipes. We get to do laundry once a week. The laundry is a small room with three faucets from which a thin trickle of cold water flows.
Convicts are always given stale bread, generously watered-down milk, exceptionally rancid millet and only rotten potatoes for the same corrective ends, apparently. This summer, sacks of slimy, black potato bulbs were bought to the prison in bulk. And they were fed to us.
One could endlessly discuss workplace and living condition violations at PC-14. However, my main grievance has to do with something else. It is that the prison administration prevents in the harshest possible way all complaints and petitions regarding conditions at PC-14 from leaving the prison. The wardens force people to remain silent, stooping to the lowest and cruelest methods to this end. All the other problems stem from this one: the increased work quotas, the sixteen-hour workday, and so on. The wardens feel they have impunity, and they boldly crack down on prisoners more and more. I couldn’t understand why everyone kept silent until I found myself facing the mountain of obstacles that crashes down on the convict who decides to speak out. Complaints simply do not leave the prison. The only chance is to complain through a lawyer or relatives. The administration, petty and vengeful, will meanwhile use all the means at its disposal for pressuring the convict so she will understand that her complaints will not make anything better for anyone, but will only make things worse. Collective punishment is employed: you complain about the lack of hot water, and they turn it off altogether.
In May 2013, my lawyer Dmitry Dinze filed a complaint about the conditions at PC-14 with the prosecutor’s office. The prison’s deputy warden, Lieutenant Colonel Kupriyanov, instantly made conditions at the camp unbearable. There was search after search, a flood of disciplinary reports on all my acquaintances, the seizure of warm clothes, and threats of seizure of warm footwear. At work, they get revenge with complicated sewing assignments, increased quotas, and fabricated defects. The forewoman of the neighboring unit, Lieutenant Colonel Kupriyanov’s right hand, openly incited prisoners to sabotage the items I was responsible for in the manufacturing zone so there would be an excuse to send me to solitary confinement for damaging “public property.” She also ordered the convicts in her unit to provoke a fight with me.
It is possible to tolerate anything as long as it affects you alone. But the method of collective correction at the prison is something else. It means that your unit, or even the entire prison, has to endure your punishment along with you. The most vile thing of all is that this includes people you’ve come to care about. One of my friends was denied parole, which she had been working towards for seven years by diligently overfulfilling quotas in the manufacturing zone. She was reprimanded for drinking tea with me. Lieutenant Colonel Kupriyanov transferred her to another unit the same day. Another close acquaintance of mine, a very cultured woman, was thrown into the pressure-cooker unit for daily beatings because she had read and discussed with me a Justice Department document entitled “Internal Regulations at Correctional Facilities.” Disciplinary reports were filed on everyone who talked to me. It hurt me that people I cared about were forced to suffer. Laughing, Lieutenant Colonel Kupriyanov said to me then, “You probably don’t have any friends left!” He explained it was all happening because of Dinze’s complaints.
Now I see I should have gone on hunger strike back in May, when I first found myself in this situation. However, seeing the tremendous pressure put on other convicts, I stopped the process of filing complaints against the prison.
Three weeks ago, on August 30, I asked Lieutenant Colonel Kupriyanov to grant the prisoners in my work shift eight hours of sleep. The idea was to decrease the workday from sixteen to twelve hours. “Fine, starting Monday, the shift can even work eight hours,” he replied. I knew this was another trap because it is physically impossible to make our increased quota in eight hours. So the work shift would lag behind and face punishment. “If they find out you were the one behind this,” the lieutenant colonel continued, “you definitely will never have it bad again, because there is no such thing as bad in the afterlife.” Kupriyanov paused. “And finally, never make requests for everyone. Make requests only for yourself. I’ve been working in the prison camps for many years, and whenever someone has come to me to request something for other people, they have always gone straight from my office to solitary confinement. You’re the first person this won’t happen to.”
Over the following weeks, life in my dorm unit and work shift was made intolerable. Convicts close to the wardens incited the unit to violence. “You’ve been punished by having tea and food, bathroom breaks, and smoking banned for a week. And now you’re always going to be punished unless you start treating the newcomers, especially Tolokonnikova, differently. Treat them like the old-timers used to treat you back in the day. Did they beat you up? Of course they did. Did they rip your mouths? They did. Fuck them up. You won’t be punished for it.”
I was repeatedly provoked to get involved in conflicts and fights, but what is the point of fighting with people who have no will of their own, who are only acting at the behest of the wardens?
The Mordovian convicts are afraid of their own shadows. They are completely intimidated. If only the other day they were well disposed toward me and begging me to do something about the sixteen-hour workday, they are afraid even to speak to me after the administration has come down hard on me.
I made the wardens a proposal for resolving the conflict. I asked that they release me from the pressure artificially manufactured by them and enacted by the prisoners they control, and that they abolish slave labor at the prison by reducing the length of the workday and decreasing the quotas to bring them into compliance with the law. But in response the pressure has only intensified. Therefore, as of September 23, I declare a hunger strike and refuse to be involved in the slave labor at the prison until the administration complies with the law and treats women convicts not like cattle banished from the legal realm for the needs of the garment industry, but like human beings.
lauantai 28. syyskuuta 2013
perjantai 27. syyskuuta 2013
Russia: Jailed Pussy Riot Member Cites Abuse
By Human Rights Watch
"Tolokonnikova’s letter alleges that the prisoners are forced to work 16 to 17 hours a day sewing police uniforms because of arbitrarily high work quotas."
"As a result, according to Tolokonnikova, the women are able to get only about four hours of sleep."
"“Alekhina and Tolokonnikova should never have been charged with a hate crime and thrown behind bars, but they’ve been in prison for a year and a half,” Lokshina said. “Every day they spend behind bars is one day too many, and Russian authorities should free them immediately and unconditionally.”
"Tolokonnikova’s letter alleges that the prisoners are forced to work 16 to 17 hours a day sewing police uniforms because of arbitrarily high work quotas."
"As a result, according to Tolokonnikova, the women are able to get only about four hours of sleep."
"“Alekhina and Tolokonnikova should never have been charged with a hate crime and thrown behind bars, but they’ve been in prison for a year and a half,” Lokshina said. “Every day they spend behind bars is one day too many, and Russian authorities should free them immediately and unconditionally.”
torstai 26. syyskuuta 2013
tiistai 24. syyskuuta 2013
maanantai 23. syyskuuta 2013
sunnuntai 22. syyskuuta 2013
lauantai 21. syyskuuta 2013
perjantai 20. syyskuuta 2013
keskiviikko 18. syyskuuta 2013
tiistai 17. syyskuuta 2013
maanantai 16. syyskuuta 2013
sunnuntai 15. syyskuuta 2013
lauantai 14. syyskuuta 2013
torstai 12. syyskuuta 2013
keskiviikko 11. syyskuuta 2013
Pörssikurssit
Yritin tihrustaa pörssikursseja Helsingin Sanomien taloussivulta. Ei onnistunut. Nettilehden sivulta kurssit näkyvät hienosti.
HS voisi tehdä tutkimuksen, moniko lehden lukija kykenee lukemaan lehden tekstiä ja onko tekstin kirjainkoko sopiva. Tällä voi olla merkitystä, kun lukijat uusivat lehden tilausta.
HS voisi tehdä tutkimuksen, moniko lehden lukija kykenee lukemaan lehden tekstiä ja onko tekstin kirjainkoko sopiva. Tällä voi olla merkitystä, kun lukijat uusivat lehden tilausta.
sunnuntai 8. syyskuuta 2013
lauantai 7. syyskuuta 2013
torstai 5. syyskuuta 2013
maanantai 2. syyskuuta 2013
sunnuntai 1. syyskuuta 2013
perjantai 30. elokuuta 2013
torstai 29. elokuuta 2013
keskiviikko 28. elokuuta 2013
maanantai 26. elokuuta 2013
Ei mene jakeluun.
Siis Suomessa harkitaan:
-- Kreikalle annettujen vanhojen velkojen anteeksiantoa
-- Kreikalle uuden velan myöntämistä
-- Vanhojen valkojen korkojen palauttamista Kreikalle.
Haloo. Onko puuhailussa mitään järkeä. Mielestäni ei ole.
Otettakoon Kreikasta vaikka panssanivaunuja ja taistelulentokoneita aikaisemmin annettujen velkojen maksuksi.
-- Kreikalle annettujen vanhojen velkojen anteeksiantoa
-- Kreikalle uuden velan myöntämistä
-- Vanhojen valkojen korkojen palauttamista Kreikalle.
Haloo. Onko puuhailussa mitään järkeä. Mielestäni ei ole.
Otettakoon Kreikasta vaikka panssanivaunuja ja taistelulentokoneita aikaisemmin annettujen velkojen maksuksi.
sunnuntai 25. elokuuta 2013
Helsingin Sanomat ja blogit
Helsingin Sanomat voisi aukaista oman blogiarkiston, jonne lukijat voivat perustaa blogisivujaan.
Näille blogisivuille voi lehti ympätä mainoksiaan.
Uusi Suomi on saanut nettisivuilleen hyviä blogeja.
Näille blogisivuille voi lehti ympätä mainoksiaan.
Uusi Suomi on saanut nettisivuilleen hyviä blogeja.
perjantai 23. elokuuta 2013
torstai 22. elokuuta 2013
keskiviikko 21. elokuuta 2013
sunnuntai 18. elokuuta 2013
lauantai 17. elokuuta 2013
perjantai 16. elokuuta 2013
tiistai 13. elokuuta 2013
maanantai 12. elokuuta 2013
sunnuntai 11. elokuuta 2013
perjantai 9. elokuuta 2013
tiistai 6. elokuuta 2013
Työnteosta
Kun pääministeri Kataisen johtama hallitus on lahjoittanut ja lainannut Välimeren velkamaille tuntemattoman summan rahaa ja lisäksi takaa velkamaiden lainoja Euroopan Unionin kriisirahaston ja IMF:n kautta, on tällä mahdollisesti ollut demoralisoiva vaikutus suomalaisten työntekoon. Mitäpä yrittää, kun Jyrki ja Jutta jakavat rahat kuitenkin muihin maihin.
Tässä vaiheessa kiinnostaisi tietää, montako miljardia Suomi on antanut suoraan Välimeren maille, paljonko on lainattu ja minkä summan edestä on taattu lainoja kriisirahastojen kautta.
Nämä ovat uutisia, jotka esimerkiksi Helsingin Sanomat voisi kertoa, jos tietää. Yle kertoo pääuutisissaan juttuja rockmuusikoista.
Vuosi pari sitten HS kertoi lainojen takuiden olevan Suomen osalta noin 50 miljardia euroa, joka on enemmän kuin Suomen valtion vuosibudjetti.
Tässä vaiheessa kiinnostaisi tietää, montako miljardia Suomi on antanut suoraan Välimeren maille, paljonko on lainattu ja minkä summan edestä on taattu lainoja kriisirahastojen kautta.
Nämä ovat uutisia, jotka esimerkiksi Helsingin Sanomat voisi kertoa, jos tietää. Yle kertoo pääuutisissaan juttuja rockmuusikoista.
Vuosi pari sitten HS kertoi lainojen takuiden olevan Suomen osalta noin 50 miljardia euroa, joka on enemmän kuin Suomen valtion vuosibudjetti.
maanantai 5. elokuuta 2013
torstai 1. elokuuta 2013
keskiviikko 31. heinäkuuta 2013
tiistai 30. heinäkuuta 2013
sunnuntai 28. heinäkuuta 2013
lauantai 27. heinäkuuta 2013
Sanomalehtien ongelmat.
Sanomalehtien levikit laskevat koko ajan eikä loppua näy.
Internetin ilmainen ja nopea uutispalvelu on nujertanut painetun lehdistön.
Paperille painetut lehdet yrittävät myydä kuluttajille vanhentuneita uutisia kovalla hinnalla. Eipä tunnu onnistuvan.
Toimenpide-ehdotuksiani:
1. Lehtien pitää nopeuttaa uutisten julkaiseminen eturintamaan. Myös lehden omien toimittajien kirjoittamat jutut pitäisi panna Internettiin heti kirjoituksen valmistuttua. Taloudellinen tuotto tulisi lehden nettitilauksista ja mainostuloista.
2. Lehteen on hyvä ympätä mukaan videouutisia, joita mm. Helsingin Sanomat saa MTV4:lta.
3. Lehden sivuille olisi hyvä laittaa linkkejä muihin uutisiin ja tietolähteisiin lukijan mielenkiinnon ylläpitämiseksi.
Internetin ilmainen ja nopea uutispalvelu on nujertanut painetun lehdistön.
Paperille painetut lehdet yrittävät myydä kuluttajille vanhentuneita uutisia kovalla hinnalla. Eipä tunnu onnistuvan.
Toimenpide-ehdotuksiani:
1. Lehtien pitää nopeuttaa uutisten julkaiseminen eturintamaan. Myös lehden omien toimittajien kirjoittamat jutut pitäisi panna Internettiin heti kirjoituksen valmistuttua. Taloudellinen tuotto tulisi lehden nettitilauksista ja mainostuloista.
2. Lehteen on hyvä ympätä mukaan videouutisia, joita mm. Helsingin Sanomat saa MTV4:lta.
3. Lehden sivuille olisi hyvä laittaa linkkejä muihin uutisiin ja tietolähteisiin lukijan mielenkiinnon ylläpitämiseksi.
sunnuntai 21. heinäkuuta 2013
perjantai 19. heinäkuuta 2013
keskiviikko 17. heinäkuuta 2013
tiistai 16. heinäkuuta 2013
sunnuntai 14. heinäkuuta 2013
perjantai 12. heinäkuuta 2013
torstai 11. heinäkuuta 2013
keskiviikko 10. heinäkuuta 2013
Helsingin Sanomat ja uutiset
Painettujen lehtien ongelma on niiden sisältämien uutisten vanheneminen ennen kuin lehti on lukijan kädessä tai luettavissa näyttöpäätteeltä. Siksi esimerkiksi Helsingin Sanomat voisi julkaista valmiiksi kirjoitetut uutiset heti nettisivuilla. Turha on odottaa uutisen vanhenemista 24 tuntia. Siinä vaiheessa uutiset on kuultu moneen kertaan television ja Internetin kautta.
Vallan hyvin seuraavan päivän lehti voi ilmestyä Internetissä vajavaisena jo edellisenä päivänä. Uutisia voisi siihen lisäillä sitä mukaa kuin niitä saadaan valmiiksi.
Uutisten aikaistaminen varmaan lisäisi lehden kiinnostavuutta ja kilpailukykyä lukijoiden keskuudessa.
Vallan hyvin seuraavan päivän lehti voi ilmestyä Internetissä vajavaisena jo edellisenä päivänä. Uutisia voisi siihen lisäillä sitä mukaa kuin niitä saadaan valmiiksi.
Uutisten aikaistaminen varmaan lisäisi lehden kiinnostavuutta ja kilpailukykyä lukijoiden keskuudessa.
maanantai 8. heinäkuuta 2013
lauantai 6. heinäkuuta 2013
perjantai 5. heinäkuuta 2013
Edward Snowden
By Heidi Hautala
Kommentti Edvardista: "Totuudenpuhujalle ei löydy yösijaa"
Raukkamaiset Euroopan maat eivät ota vastaan Snowdenia.
Kommentti Edvardista: "Totuudenpuhujalle ei löydy yösijaa"
Raukkamaiset Euroopan maat eivät ota vastaan Snowdenia.
keskiviikko 3. heinäkuuta 2013
maanantai 1. heinäkuuta 2013
sunnuntai 30. kesäkuuta 2013
lauantai 29. kesäkuuta 2013
perjantai 28. kesäkuuta 2013
torstai 27. kesäkuuta 2013
keskiviikko 26. kesäkuuta 2013
maanantai 24. kesäkuuta 2013
perjantai 21. kesäkuuta 2013
torstai 20. kesäkuuta 2013
tiistai 18. kesäkuuta 2013
sunnuntai 16. kesäkuuta 2013
lauantai 15. kesäkuuta 2013
maanantai 10. kesäkuuta 2013
sunnuntai 9. kesäkuuta 2013
lauantai 8. kesäkuuta 2013
maanantai 3. kesäkuuta 2013
lauantai 1. kesäkuuta 2013
Pussy Riot's Maria Alyokhina 'ends hunger strike'
Via BBC
"Alyokhina previously spent five months in solitary confinement after claiming that officials deliberately lodged her with hardened criminals and encouraged them to intimidate her."
"Alyokhina previously spent five months in solitary confinement after claiming that officials deliberately lodged her with hardened criminals and encouraged them to intimidate her."
perjantai 31. toukokuuta 2013
maanantai 27. toukokuuta 2013
sunnuntai 26. toukokuuta 2013
lauantai 25. toukokuuta 2013
perjantai 24. toukokuuta 2013
keskiviikko 22. toukokuuta 2013
tiistai 21. toukokuuta 2013
maanantai 20. toukokuuta 2013
sunnuntai 19. toukokuuta 2013
keskiviikko 15. toukokuuta 2013
maanantai 13. toukokuuta 2013
keskiviikko 8. toukokuuta 2013
Verkkokauppa Team Kari Jyväskylästä huijaa
Tilasin yllämainitusta firmasta kaksi kirjatukea WEDO 14 cm x 14 cm. Musta 2 kpl/paketti.
Koska paketti sisältää kaksi kirjatukea, oletin yksikköhinnan koskevan kahta tukea. Siis yksi tuki molempiin päihin. Hinta oli kokonaisuutena 12.09 €.
Selvä huijaus on kyseessä. Myyjä antaa se vaikutelman, että kirjatukia on paketissa kaksi mutta toimittaa kuitenkin yhden puolikkaan. Kun olin verkkopankin kautta maksanut tuotteen, printtasin kuitin, jossa lukee "Kirjatuki 140 x 140 WEDO metalli musta 2 kpl/pkt (sis. 1 kpl)."
Siis todella härskiä kaupustelua. Ensin myydään kahta kirjatukea. Kun lasku on maksettu, ilmoitetaan, että tuleekin vain yksi.
Kommentti: En suosittele Verkkokauppa Team Karia kuluttajille.
12 euron vuoksi en halua vaivata kuluttajasuoja-asiamiestä, vaikka selvät perusteet olisi.
Koska paketti sisältää kaksi kirjatukea, oletin yksikköhinnan koskevan kahta tukea. Siis yksi tuki molempiin päihin. Hinta oli kokonaisuutena 12.09 €.
Selvä huijaus on kyseessä. Myyjä antaa se vaikutelman, että kirjatukia on paketissa kaksi mutta toimittaa kuitenkin yhden puolikkaan. Kun olin verkkopankin kautta maksanut tuotteen, printtasin kuitin, jossa lukee "Kirjatuki 140 x 140 WEDO metalli musta 2 kpl/pkt (sis. 1 kpl)."
Siis todella härskiä kaupustelua. Ensin myydään kahta kirjatukea. Kun lasku on maksettu, ilmoitetaan, että tuleekin vain yksi.
Kommentti: En suosittele Verkkokauppa Team Karia kuluttajille.
12 euron vuoksi en halua vaivata kuluttajasuoja-asiamiestä, vaikka selvät perusteet olisi.
perjantai 3. toukokuuta 2013
Nettihesari on helpompi lukea kuin paperilehti
Käytössäni on 50 cm leveä ja 29 cm korkea MacBookin lisänäyttö. Helsingin Sanomien näköispainos aukeaa siihen hienosti ja teksti on riittävän suurta luettavaksi. Kuvien värit ovat hyvät.
Mainokset näkyvät tarkkoina ja luettavina. Mainokset tulee luettua jopa tarkemmin paperilehteen verrattuna.
Siis mistä mättää ? On tuotettu nettilehti, joka laadultaan ohittaa paperille painetun lehden ja olettettavasti nettilehden materiakustannukset ovat murto-osa painettuun lehteen verrattuna. Olettavasti kuluttajilta puuttuu tieto-taito hyödyntää nettilehti.
Jos nuoriso ei halua nettilehdestä maksaa mitään, kannattaa lehden harkita nettilehden laittamista jossain vaiheessa ilmaisjakeluun ja tulot tulisivat mainoksista. Kun paperilehden tilaajia on vielä satoja tuhansia, ei ilmainen nettilehti tässä vaiheessa varmaan ole järkevä ratkaisu.
Toinen asia. Kun menee sanoma.com englanninkieliselle sivulle, hyytyy selain (Firefox) eikä ko. sivua saa edes suljettua. Sivu aukeaa hitaasti. Jos haluaa tältä sivulta päästä pois, pitää sulkea koko Firefox. Ihmeellinen ilmiö. Onko sivu hakkeroitu tai muuta vastaavaa ? Koneeni latausnopeus on huippuluokkaa 10-40 Megaa.
Mainokset näkyvät tarkkoina ja luettavina. Mainokset tulee luettua jopa tarkemmin paperilehteen verrattuna.
Siis mistä mättää ? On tuotettu nettilehti, joka laadultaan ohittaa paperille painetun lehden ja olettettavasti nettilehden materiakustannukset ovat murto-osa painettuun lehteen verrattuna. Olettavasti kuluttajilta puuttuu tieto-taito hyödyntää nettilehti.
Jos nuoriso ei halua nettilehdestä maksaa mitään, kannattaa lehden harkita nettilehden laittamista jossain vaiheessa ilmaisjakeluun ja tulot tulisivat mainoksista. Kun paperilehden tilaajia on vielä satoja tuhansia, ei ilmainen nettilehti tässä vaiheessa varmaan ole järkevä ratkaisu.
Toinen asia. Kun menee sanoma.com englanninkieliselle sivulle, hyytyy selain (Firefox) eikä ko. sivua saa edes suljettua. Sivu aukeaa hitaasti. Jos haluaa tältä sivulta päästä pois, pitää sulkea koko Firefox. Ihmeellinen ilmiö. Onko sivu hakkeroitu tai muuta vastaavaa ? Koneeni latausnopeus on huippuluokkaa 10-40 Megaa.
perjantai 26. huhtikuuta 2013
Helsingin Sanomat ja Internet
Helsingin Sanomat alkoi ilmetyä tabloidina. Kun lastentaudeista on päästy eroon, on tabloidikoko osottautunut toimivaksi ratkaisuksi. Ikään kuin kirjainten koko olisi nyt hiukan suurempi kuin alkuvaiheessa. Kaipaisin kuitenkin pörssikursseja hiukan suuremmalla fontilla. Kurssien lukuun tarvitsee suurennuslasia ja käytännössä kurssit jäävät lukematta.
Sanoma omistaa myös TV4:n. Sanomien Internetin valloitus on kesken. Siksi ehdotankin, että toimittajat Helsingin Sanomiin juttuja tehdessään tekisivät rinnakkain videokuvauksen haastettelusta ja video voitaisiin pannan Internettiin lehden lukijoiden luettavaksi. Samoin voidaan tehdä videohaastattelu jostain vaikuttajasta, joka kirjoittaa lehden mielipidesivulle. Mikäpä estää tekemästä videohaastatteluja myös mielipidesivulle kirjoittaneista henkilöistä.
Sanoma omistaa myös TV4:n. Sanomien Internetin valloitus on kesken. Siksi ehdotankin, että toimittajat Helsingin Sanomiin juttuja tehdessään tekisivät rinnakkain videokuvauksen haastettelusta ja video voitaisiin pannan Internettiin lehden lukijoiden luettavaksi. Samoin voidaan tehdä videohaastattelu jostain vaikuttajasta, joka kirjoittaa lehden mielipidesivulle. Mikäpä estää tekemästä videohaastatteluja myös mielipidesivulle kirjoittaneista henkilöistä.
keskiviikko 24. huhtikuuta 2013
tiistai 23. huhtikuuta 2013
lauantai 20. huhtikuuta 2013
perjantai 19. huhtikuuta 2013
keskiviikko 17. huhtikuuta 2013
tiistai 16. huhtikuuta 2013
perjantai 12. huhtikuuta 2013
perjantai 5. huhtikuuta 2013
torstai 4. huhtikuuta 2013
keskiviikko 3. huhtikuuta 2013
maanantai 1. huhtikuuta 2013
sunnuntai 31. maaliskuuta 2013
perjantai 29. maaliskuuta 2013
Helsingin Sanomat
Tiedoksi lehden tekijöille:
1. Teksti on tehty liian pienillä kirjaimilla. Nykyisellä fonttikoolla kykenee lukemaan otsikot ja mainokset. Suurentakaa hiukan tekstin fonttia, koska useat jutut ovat mielenkiintoista luettavaa.
Tehkää vaikka kysely lukijoille, pitäisikö fonttikokoa suurentaa.
2. Nettihesari sen sijaan on parempi kuin aikaisempi nettilehti. Riittävän suurella tietokoneen lisänäytöllä tablettisivu näkyy hienosti ja kirjainten koko on riittävän suuri luettavaksi. Myös kuvien värit näkyvät hyvin. Sivujen kääntäminen tapahtuu helposti.
1. Teksti on tehty liian pienillä kirjaimilla. Nykyisellä fonttikoolla kykenee lukemaan otsikot ja mainokset. Suurentakaa hiukan tekstin fonttia, koska useat jutut ovat mielenkiintoista luettavaa.
Tehkää vaikka kysely lukijoille, pitäisikö fonttikokoa suurentaa.
2. Nettihesari sen sijaan on parempi kuin aikaisempi nettilehti. Riittävän suurella tietokoneen lisänäytöllä tablettisivu näkyy hienosti ja kirjainten koko on riittävän suuri luettavaksi. Myös kuvien värit näkyvät hyvin. Sivujen kääntäminen tapahtuu helposti.
tiistai 26. maaliskuuta 2013
perjantai 22. maaliskuuta 2013
torstai 21. maaliskuuta 2013
Heidi Hautala
Minusta ministeri Hautalaa on kohdeltu väärin. Jos hän on ehdokkaana seuraavissa europarlamentin vaaleissa, aion äänestää häntä.
tiistai 12. maaliskuuta 2013
maanantai 11. maaliskuuta 2013
sunnuntai 10. maaliskuuta 2013
lauantai 9. maaliskuuta 2013
perjantai 8. maaliskuuta 2013
keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
tiistai 5. maaliskuuta 2013
sunnuntai 3. maaliskuuta 2013
perjantai 1. maaliskuuta 2013
keskiviikko 27. helmikuuta 2013
tiistai 26. helmikuuta 2013
perjantai 22. helmikuuta 2013
torstai 21. helmikuuta 2013
keskiviikko 20. helmikuuta 2013
tiistai 19. helmikuuta 2013
maanantai 18. helmikuuta 2013
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
tiistai 29. tammikuuta 2013
maanantai 28. tammikuuta 2013
sunnuntai 27. tammikuuta 2013
perjantai 25. tammikuuta 2013
keskiviikko 23. tammikuuta 2013
keskiviikko 16. tammikuuta 2013
maanantai 14. tammikuuta 2013
Russia Investigates Allegations Against Opposition Blogger
Via The Wall Street Journal
""If you are elected there your chances of being investigated for any crime grow exponentially," said Mr. Kasparov, noting that nine of the 45 members of the council now have some kind of investigation pending against them."
""If you are elected there your chances of being investigated for any crime grow exponentially," said Mr. Kasparov, noting that nine of the 45 members of the council now have some kind of investigation pending against them."
sunnuntai 13. tammikuuta 2013
lauantai 12. tammikuuta 2013
keskiviikko 9. tammikuuta 2013
torstai 3. tammikuuta 2013
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)